tiistai, 21. marraskuu 2017

Kappale kauneinta Suomea <3

Ihana sinivalkoinen paketti saapui tänään. Tai no eilen tuli jo tekstiviesti, tänään vasta olin kulkeilla et kerkisin hakea paketin automaatista.

Jälleen NIIIIN ihana paketti <3

Kortti.jpg

Tovin vaan tuijotin tätä korttia, tää oli niin kaunis. Pääsee koristamaan mun työhuoneen ovea tämäkin <3

Servettej%C3%A4.jpg

Just viikonloppunakohan se oli ko kattelin  näitä servettejä että pitääpä ostaa itsenäisyyspäiväksi. En ostanu, nyt ei tarvii enää ostaa koska servetit tuli taas. Olet siis todistetusti jälleen ajatustenlukija <3

Kappale%20suomea.jpg

Ei vois enää parempaa olla mikä kuvais 100-vuotiasta rakasta kotimaata ko Fazerin sininen <3

Kynttil%C3%A4.jpg

Itsenäisyyspäivän traditioon kuuluu joka vuosi se että näitä sinivalkoisia kynttilöitä täytyy ostaa <3

Nauha.jpg

Kuva on hieman heikko... Paketista löyty rulla valkoista satiininauhaa, aina tarpeellista :)

Lanka.jpg

Suotta pelkäsit että ei ois riittävän värikästä lankaa. Ihana sininen <3 Kämmekkäät tästä mahdollisesti vois tullakki palelevia ranteita lämmittämään.

Joulupallo.jpg

Tämä ihanainen joulupallo pääsee kuusen sijasta olohuoneen oviaukolla olevaan teko havuköynnökseen. Tämä oli nin kaunis <3

Kaikin puolin taas ihana paketti! Kiitos aivan mielettömästi!! Vaivannäöstä ja muusta. Paketti oli todellaki kappale kauneinta suomea <3

sunnuntai, 5. marraskuu 2017

Heipä hei

Taas vierähti tovi jos toinenki... Enkä tiä mihin.

On tullu luvattoman paljo valvottua vkon aikana... Ensi unta ja elämää häirihti kellojensiirto... Siitä ei vielä ehitty toipua kunnolla ko Kuu-ukko tuli ja pisti elämän sekasin.

Josko se tästä taas alkais elämä voittaa. 

Mulla on nyt tehtävänä keksiä kahdelle tonttuovelle paikka...

Joista toisen sain ystävältä, itse askarreltu. Kuulema pohojalaane latotonttu <3

Tänään rakas nk. isosisko tuli käymään ja toi tullessaan ihanaisen Johan-puulta tilatun tonttuoven kuusineen ja tikkaineen <3

Tässä keksin yks ilta et mun täytyy tehä ite yks isompi tonttuovi. Pitäs piirrellä rakennuspiirrustukset siihen. Enpäs kerro siitä vielä sen enempää... Pidän teitä vielä jännityksessä. Kuten myös nuista ovista. Laitan kuvia ko oon ennättäny niille kattoa paikat <3

Nyt puikot heilumaan taas.

Tässä tuli nimittäin yks uus projekti... Ko ei niitä entuudestaan yhtää oo... Vai mites se olikaa? ;)

 

torstai, 26. lokakuu 2017

Ensilumi <3

 Ensilumi.jpg

Ensilumi tulla tupsahti Kokkolaan <3

Just tässä tovi sitte ystävän kans käytiin kirjastossa ja kahvilla ja postissa ja tonttusen asioilla ;)

Pekka oli et kuka voi olla ihan happyhappy et tuli lunta, ei tää jää vielä.. Mä totesin et mä oon!! Ja Galaxy on ihan sekopäisenä ollu tänään et tuli lunta <3 Meille ei tarvii lunta olla ko puol cm niin me ollaan ihan fiiliksissä et nyt alko talvi <3

Lyhdyt.jpg

Viriteltiin Galaxyn kans lyhtyihin kynttilät.

Rakas.jpg

Tiukassa valvonnassa tottakai, kuinkas muutonkaa.

Galaxy jäljisti ittensä tänään aamupissalta tupaan... Piti tarkkaan haistella lunta et mikäs juttu tää olikaa. Ja voi sitä pissalle menon hankaluutta! Ko piti tottakai ensi tutkia et mihin voi mennä, ettei vaan kukaa nää. Ja toisekseen. Se pissa jää siihen näkyviin!! Voi hirvityksen kauhistus. Noh, sitte piti äkkiä ja tarkkaan tutkia et mitäs reittiä mä nyt tänne sitte tulinkaa, et varmasti löytää sisälle.

Huh, löysin takas portaille... Kunnes äippä sitte keksiiki kysyä et pitääkö käydä kakalla... No ko pitää... Mut missä ja miten mä taas löydän sisälle... Ja mihin voi mennä ettei kukaa nää ja miten sen sitte piilottaa.. Ja on se haastavaa heti aamulla.

Kuusen alta onneks löyty semmonen suojanen paikka. Huh ongelma ratkastu.

On tuo vaan niin rakas <3 Kaikkine höpsötyksineen.

Nii... Sitäpaitsi. Talvi on nyt tervetullut.

Tänään lähti mun sukkavaihtoparille valmiit sukkaset

sukkavaihtovalmiit.jpg

Joitten kantapäät purin sitte määrän x kertaa. Et olin tyytyväinen.

Lankana oli Nordlys ja lavoissa Arwetta. Aivan mielettömän ihanaa tuo Arwetta <3 Olen rakastunut!

Inasen heitti ettei ihan rannut täsmänny, siitä en alkanu repiä ressiä.

Sukkaset on valmiit ja matkalla vastaanottajalle.

Postipoika tai tyttö.. En tiä kumpi. Kanto mulle eilen ihanat Gjestal Maijasta kudotut sukkaset <3

villikset.jpg

Siis toden totta. RASTI SEINÄÄN!! Mulla oli tuon kuvan oton ajan villikset jalassa!!! Onneks kuiten ennen sitä kävin asioilla ilman minkäänlaisia sukkasia. Ja jalassa oli vaan Jalaksen turvakenkäsandaalit... Joten tuossa ko pelailin Galaxyn kans jalkapalloa, sain aimo annoksen lunta kenkiini, ei haittaa. Nyt toki oon taas hillunu paljain jaloin. Nuo villikset oottaa taas sitä ko tuun uimasta ja lähen hiippaileen kotiapäin, voin vetästä villikset jalkaan.

Korttiin oli kirjotettu et sukkasten malli on Niina Laitisen Eveliina <3

Kauniit <3

sukkavaihtokortti.jpg

Ja ihanan kortin <3

tiistai, 24. lokakuu 2017

Terveisiä neulemiitistä

Tiistai-ilta ja kokoonnuttiin taas kahvilaan neuletapaamiseen.

Alkuvaiheessa tuli puheeksi erään osallistujan kanssa että hän on langan osto lakossa... Mä sanoin et se ei vaan toimi mulla. Mähän en osta lankoja.... Niitä vaan tulee. Josta oonki tullu siihen tulokseen että ne sikiää keskenään.


Siinä tuliki puheeksi toisen osallistujan kanssa että onko ne uudet langat värikkäämpiä?

Aloin miettiä että toden totta...

pliisu.jpg

Ennen oli langat tätä väriä ja harmaata ja mustaa...

v%C3%A4ri%C3%A4.jpg

Nyt ne on tämmösiä!!

Joten asia on ratkastu. Mun langat on vaan villiintyneet ja sikiävät keskenään. siitä johtuu se et mun langat on paljon värikkäämpiä ko ennen <3

Eli, mitä tästä opimme... Pidän jatkossa enemmän mun työhuoneen vaatehuoneen ovea auki, langat saa lisääntyä keskenään entistä enempi jos tuotoksena on näin ihania värejä <3

Tuli miitissä jotain valmistaki.

Vaihtosukkaset.jpg

Vkonloppuna... tai no oliko perjantai ko alotin näitä sukkavaihtoon meneviä sukkasia Nordlysistä. Perjantaina olin menossa hakemaan lisää lankaa, ko selvis ettei sitä ollu enää. Joten jatkan ihanaisella Arwettalla. Nyt ko viime yönä tikuttelin sukkasten varsia ajatuksissani... Josai kohin totesin et öö... Missä välissä se kello taas on juossu sinne puoli kolmeen yöllä... Mahdollisesti siinä tikutellessa. Anyway, valmisat tuli ja tänään sain jo toisen sukkasen kantapään valmiiksi.

Suunnitelmissa oli toki että nuo nauhat tulis sivuun... Noh. äskön just huomasin että no eipä tullu. Lapaosa on puolivälissä ko huomasin tuon. En ala purkaa. Sen kerran ko oon tyytyväinen kantapäähän puhumattakaan kavennuksista... En pura.

Nyt taidan tikutella nuita sukkasia... Havaitsin nimittäin tänään että TADAA, 2 kk jouluun!!!

Pitänee vähän hillitä näitä kaikkia suunnitelmia... Tontun puuhia piisaa omasta takaa.

Päätin kuitenki käydä päivittämässä vähän positiivisempiaki välillä.. Nyt oon saanu viime postauksen jälkeen nukuttua taas paremmin. Vaikka en vieläkää nuku juuri enempää, sen vähä mitä nukun oon saanu nukkua ilman painajaisia.

Kiitos teille rakkaat <3

sunnuntai, 22. lokakuu 2017

Voinko...

Siinäpä kysymys mitä oon nyt miettiny jo jonku aikaa.

Kuten tiätte oon taas kyntäny aikalailla pohjamutia..

Oon tässä nyt jo jonku aikaa miettiny et mikä ihme siin on et vaikka joka ilta päätän et tänään meen hyvissä ajoin nukkumaan. Aamusella herään pirteänä ja teen sitä ja tätä ja tuota. Taas toteen et ok, kello on taas yks, kaks... Puol kolme. Ja mä en nuku.

Oon vuosien varrella todennu et mun on turha alkaa repiä ressiä siitä et en nuku. Se johtaa vaan siihen etten nuku sitä vähääkää. Muutamina iltoina oon menny nukkumaan puolen yön aikaan. Vaan herätäkseni taas ihan viimeistään yhen ja kolmen välillä tikkana pystyssä et okei, johan tuliki nukuttua.

Oon yrittäny miettiä et mikä mut pitää hereillä?

Tulin siihen tulokseen et tein sen virheen niitten hyvänmielen korttien kans et oon pläränny niitä... Lueskellu, ajatellu... Tekemättä muistiinpanoja. Toisaalta, tässä on muutonki alkanu nousta taas vanhoja asioita mieleen mitkä mieli on sulkenu pois. Sen takia oon suunnitellu sen päiväkirjan pitämisen alottamista uudelleen. Toisaalta... Siihen liittyy niitäki muistoja...

Tässä kohtaa kerrottakoon että nyt mennään syvälle, nyt sattuu. Mun on vaan pakko saada se purettua pois. Jos tuntuu ettet halua lukea pitemmälle, ole vapaa.

Mulle kirjottaminen on aina ollu se keino purkaa asioita. Koska mulle ei suotu koskaan sitä et mä saisin puhua miltä musta tuntuu. Kaikki koulukiusaamisesta - ystävien kuolemaan.... Kaikki piti pitää sisällä. Aina sain kuulla et älä valita, miks sä jauhat tuommosesta. Sä oot käsittäny väärin, ei mitään oo tapahtunu. Ei kukaan oo mitää tuommosta sanonu, tai jos onki sanonu niin ei oo ainakaan tarkottanu. Ja tätä rataa.

Jossain kohtaa aloin kirjottaa päiväkirjoihin niitä asioita. Sydän verellä vuodatin niitä asioita päiväkirjoihin. Mulle päiväkirja on aina ollu niin tavallaan pyhä, mitä kukaan ei lue jos sä et halua. On eri asia jos haluut jakaa sieltä jotain. Mulle ei suotu sitäkää. Erinäisiä kertoja kävi niin että sain kuulla kotona asioista mistä olin purkanu vaan sinne päiväkirjaan. Äiti oli kaivanu mun päiväkirjat ja lukenu ne. Jossain kohtaa se johti siihen et mä en enää uskaltanu purkaa niit ajatuksiani päiväkirjaan. Se ei enää ollukkaa se luottamuksellinen.

Luin jostain tarinaa naisesta jonka äidillä on narsistinen persoonallisuushäiriö. En tiä onko diagnosoitu... Tekstit mitä tää nuori nainen kirjotti, kuullosti pelottavan tutullta. Paljo oon saanu kuulla siitä miten ite kuvittelen omasta äidistäni asioita, eihän sillä oo koskaan diagnosoitu mitään persoonallisuushäiriötä. Äiti ei millonkaa menis mihinkään tutkituttamaan moista, sehän ois leima ohtaan et sä oot hullu. Anyway. Kuten kerroin löysin itteni monta kertaa tän nuoren naisen tarinasta. Se on jotenki suunnattoman pelottavaa ja kuitenki samaan aikaan helpottavaa. On joku joka tietää miltä musta tuntuu! EI tulis vaan taas sitä et sä vaan kuvittelet... Tai toinen mitä oon saanu kuulla.. Narsismista on tehty niin muotijuttu. Joo, oon samaa mieltä. Tässä kohtaa kuitenki mietin sitä mitä sillon siin Narsistin kohtaaminen - luennolla terapeutti Janne Viljamaa sano, jokainen ihminen on narsisti. Joillaki se on vaan kehittyny persoonallisuushäiriöksi. Menny niin yli. Se ei oo enää sitä tervettä.

Tää nainen kerto siin jossain tekstissään et hän ei voi sanoa äitiään äidiksi. Koska hän ei koe niin. Hänestä kyseessä on vaan nainen, joka synnytti hänet.

Tässä kohtaa tullaan siihen kysymykseen voinko?

Voinko mä sanoa omaa äitiäni äidiksi? Ihmiseksi joka mut kasvatti?

En.

Mun ajatuksissa äiti on se joka ottaa sut avosylin vastaan. Lohduttaa ja pitää sylissä. Tai yleensäki perhe. Sä saat oman perheen aikana tuntea olevas rakastettu, hyväksytty.

Mä en oo saanu sitä koskaan tuntea lapsuudenkodissani. Tai oman perheeni kans. Tai et mä voisin millonkaan allekirjottaa tuota ajatusta oman äitini kohalla. Tykkään seurata perheitä esim puistossa. Miten turvallista niillä lapsilla on leikkiä siinä. Ne tietää et vanhemmat on siinä lähellä. Aina tukemassa ja valmiina lohduttamaan ja ottamaan syliin.

Äidin tai yleisestiki vanhempien tehtävä on kasvattaa ja tukea. Mä en tiedä mitä se on. Mut on vaan kerta toisensa jälkeen pyritty survomaan johki muottiin. Opetettu pitämään kulissit pystyssä, ettei kukaan vaan kuvittele että meijän pyhässä perheessä ois joku asia huonosti. Kaikki aina puhu miten teillä on niin rakastava ilmapiiri.

En muista et koskaan oisin saanu tuoda ystäviäni meille kylään, saati yöksi. Siinähän ois ollu riski et joku ois nähny tai kuullu jotain ylimäärästä. Mitä ei ulkopuolisille saa näyttää.

Niitä vähiä mitä sain kovin kauaa pitää. Edelleen ootan sitä miksi kaikki on pitäny tapahtua.
Sanotaan että mitään ei tapahdu sattumalta. Miksi mä oon joutunu menettämään niin monta ystävää?

Eilen kattelin facebookissa yhen tuttavan kuvaa. Miten paljon se muistuttaa edesmennyttä veljeään. Joka on yks niistä mun rankimmista menetyksistä. Väistämättä mietin miltä veljensä näyttäis nyt? Missä se menis? Hän ei koskaan saanu mahollisuutta kasvaa aikuseksi. Hänen tehtävänsä ja elämänsä jäi liianki lyhyeksi.

Joka kerta ko mun läheisiä tai rakkaita kuoli. En saanu surra. Vaan mun piti olla muitten tukena. Enhän mä ollu menettäny mitää! Ei mun suru ollu oikeutettua. Niitten kenen lapsi kuoli, niitten perheillä oli oikeus surra. Ne oli ne jotka oli menettäneet jotain, en mä..

Mä aina odotin et millon isä tai joku mun sisaruksista asettuu mun puolelle, mun tueksi. Turha toivo, ei koskaan. Aina äiti vaan oli oikeassa joka asiassa. Se ko kirjotin joitain päiviä sitte et oon joukossa yksin. Juontaa juurensa lapsuudesta. Oon aina ollu joukossa yksin. Koskaan ei ketään kiinnostanu todellisuudessa mitä mulle kuuluu. Mun piti repiä jostain aina voimia auttaa ja tukea muita.

Aina muistan ne tilanteet ko äiti. En oikeesti tiedä mitä sanaa käyttäsin. Äiti ei todellakaan oo oikea sana. Ihan sama ko ei isä. Mun siskot tai veli oo ansainnu nuita nimityksiä. Mulla on nyt olemassa suunnattoman rakas ystävä, joka on mulle ko isosisko. Sisko jonka seurassa saan olla oma ihteni. Mun ei tarvii esittää mitään muuta. Niinko mun biologinen perhe odotti multa. Odottaa edelleen. Sen takia on helpompi olla erossa niistä. Vaikka se samanaikasesti sattuu.

Muistan aina sen miten joka kerta oletin että nyt. Oisko nyt mun vuoro saada omalta perheeltä hyväksyntää.

Ei.

Kerta toisensa jälkeen sain vaan kuulla miten mä en koskaan osaa mitään, miten musta ei koskaan tuu mitään. Mun ammatinvalintahaaveet oli aina vääriä. Ei susta oo siihen. Mun unelmat omasta perheestä... Ei, ei kukaa vois sua koskaa oikeesti rakastaa. Et sä oo ansainnu perhettä.

Lukuisat kerrat oon saanu kuulla et sulla ei oo ko yhet vanhemmat. Sun pitää kunnioittaa vanhempias.

Mä ymmärrän sen et mulla on vaan yhet vanhemmat. Oon vaan elämän aikana oppinu et se kunnioitus täytyy ansaita. Sen takia on helpompaa elää ilman niitä, jotka ei tuu mua koskaan hyväksymään. Mä oon elämäni ajan pyytäny anteeksi omalta perheeltäni et mä oon olemas. Vetäny roolia et mulla on kaikki hemmetin hyvin. Vaikka sen maskin takana vuodan solkenaan verta. Joka kerta ko oon tavannu sisaruksiani tai vanhempiani. Pienenki hetken jälkeen on tuntunu niinko oisin juossu monta maratonia putkeen.

Oon monet kerrat miettiny sitä et ok, oon ansainnu kaiken mitä mulle on tapahtunu tai tehty.

Tässä tänä aamuna totesin et ei. Se ei oo mun ajatus. Vaan sitä on mulle jauhettu aina. Aina oon saanu omilta vanhemmiltani ja sisaruksiltani kuulla et mä en ansaitse mitään muuta. Mun pitää vaan ottaa vastaan mitä annetaan. Olla tyytyväinen siihen. Olla tyytyväinen että ees joltain on saanu huomiota tai hyväksyntää.

Jos oon erehtyny kritisoimaan jotain. Kysymään et miksi? On aina ollu vastaus valmiina, sä vaan kuvittelet. Ei tuommosta oo koskaan tapahtunu.

Mulle on aina opetettu nimenomaan se et mä en saa kenellekkään sanoa miltä musta oikeesti tuntuu. Vaan kysymykseen mitä sulle kuuluu? Ei siihen oo ko yks ainoa vastaus. Hyvää, kiitos.

Niin siihen on opetettu vastaamaan. Ettei vaan kulissit kaadu. Millään muulla ei oo mitään väliä kunhan kukaan ei saa tietää mikä tulehtunu märkivä paise sielä niin rakkauden täyteisen perheen keskellä on.

Ehkä mä joskus saan selville sen miksi?

Tai mikä tällä kaikella on tarkotuksena?

Oon lisäksi miettiny paljon sitä voisinko joskus olla jollekulle äiti? Henkilö josta vois sanoa et on äiti?

Mä näin viime keväänä jossain mielenkiintosen taulun, jota ei ollu varaa ostaa. Siin oli vaan niin osuva teksti jota oon yrittäny pitää mielessä.

teksti.jpg

Tässä vois olla yks tatuoinnin aihe.

Tuolta keskeltä ei mitään kotoisin olleena oon aina saanu tietynlaisen rauhan veden äärellä. Jotenki kuitenki järvi on mulle aina ollu niin pieni. Jotenki en saa sitä tunnetta ja helpotusta. Toisin ko meren äärellä.

Merelle voi antaa murheensa vietäväksi. Se ei tuo niitä takas.
Järvellä on se vastaranta liian lähellä, vaikka sitä ei välttämättä näy.
Meri tuntuu niin loputtomalta ja massiiviselta. Siitä sitä vastarantaa ei näy. Merellä on niin kunnioitettava ja suunnaton voima. Siitä saan sen mielettömän rauhan.

Meri ei tuo koskaan niitä huolia ja murheita takas. Se huuhtoo ne kaikki. Merelle voit antaa myös ne positiiviset ajatukset ja tunteet.

Maanantaina oli tosi kova myrsky. Kuulema se oli tän jenkeissä riehuneen hurrikaanin jäänteitä. Me käytiin rannalla sillon. Vaikka meri pauhas mielettömine vaahtopäineen. Siin oli jotain niin terapeuttista ja rauhottavaa.

Tässä kuvassa meri näyttää todella rauhalliselta. Se ei ollu sitä. Se kuvasti mun tuntemuksia todella hyvin. Sitä vellovaa tunneta mille ei oo sanoja...

meri.jpg

Kiitos rakkaat <3