Tänään päätin sit viimein päräyttää kesäverhot olkkariin! Se on juhannus tulollansa, kylmästä huolimatta. En toki jaksa ees muistaa millon olis ollu järin kuuma juhannus, joten eipä yllätä. Nää meijän suvet on niin kovin lyhyitä ja vähälumisia. Mulle riittää että aurinko paistaa, ei haittaa vaikka ei hillitöntä hellettäkään oo. Kunhan ei pakkasen puolelle mennä.

Kahvihuoneenverho2-normal.jpg

Tuleva kahvisalonki/askarteluhuone/mikäliehuone sai verhokseen kirpparilöydön, luonnonvalkonen voilé ja kaverikseen ihanaisen löydön joka on tehny jo monen monta muuttoa meijän kanssa. Löysin aikanaan tampereen anttilan löytökopasta tuon sinivalkoisen verhonpalan, se on ollu koristamassa jo monen asunnon ikkunaa. Jotenki halusin sen nyt koristavan tätä oikeaa kotia. Koska nyt vasta tämä koti tuntuu todella kodilta <3

Kahvihuoneenverho1-normal.jpg

Tähän ihanuuteen vaan ei kyllästy <3 Kauniskauniskaunis <3

Olkkarinverhot1-normal.jpg

Olkkarissa jatkuu kirpparin verhoteema ;) Löysin nimittäin kirpparilta 5 € kolme pellavasekoiteverhoa, jotka oli ko tehty meijän ikkunaan, pienellä fiksauksella. Taustalla huippulaatua ikeasta verhot. Toimii :)

Olkkarinverho2-normal.jpg

Kuvista ei vaan tullu järin hyvät, koko päivän oon jutustellu auringolle et se vois paistella vähäsen enämpi, ettei kaikki paleltuis kasvihuoneessa. Sehän päätti sit ottaa ja paistaa just sillon enämpi ko päätin ottaa kuvia uusista verhoista. Joten, käyttäkääpä taas mielikuvitustanne <3

Osallistuin tässä joku aika sitte blogissa "Nainen kuvien takana - kuvataiteilija Mirka Johansson" arvontaan. Just ko oli sanonu etten koskaan voita mistään mitään, niin kuinkas kävikää, voitin ko voitinki ja tänään postilaatikossa odotti ihana iloinen yllätys, virkattu tiskirättipari kauniissa paketissa.

Blogiarvonta-normal.jpg

Pienellä ja yksinkertaisella saa paljon hienoa aikaan.

Blogiarvonta3-normal.jpg

Joku Mirkan bloginlukija, "Pirjo" oli virkannut tiskirättejä bambulangasta. Nyt ne kaunistavat sitten huomisen jussisiivouksen jälkeen meijän keittiötä <3 Elämän pieniä iloja, joista oon oikeestaan vasta tän kevään aikana oppinu nauttimaan.

Mistä johtuuki että sitä kuvittelee että jatkuvasti täytyy miellyttää muita? Ei todellakaan tarvii. Jokaisella on oma elämä elettävänä, ja sitä saa elää niinko parhaaksi näkee. En nyt tietenkää suosittele ketään tekemään mitään typeryyksiä. Mutta kukin elää parhaaksi katsomallaan tavalla. Ja muistakaa, jokaisella on oikeus olla onnellinen, keneltäkään ei tarvii kysellä lupaa omaan onneen! Sitä riittää jokaiselle. Tämän opin kevään aikana ko oltiin sijaisperhekoulutuksessa. Käytiin läpi tosi rankkoja asioita elämässä, tapahtuneita ja omia ajatuksia tehtävien muodossa. Kurssin jälkeen suosittelen sitä jokaiselle, on sitte ottamassa ketään tai ei. Siltä kurssilta sai niin paljon. Siinä ikäänkuin huomaamatta kävi elämäänsä läpi, purki ajatuksia paperille, tai yhteisissä keskusteluissa. Tosi kipeitäki asioita, niitäki jotka kuvitteli jo käsitelleensä loppuun. Mutta ne oliki hautautunu jonnekki sinne kaiken tuskan alle. Usein tuli mieleen hoitajana työskennellessä ko käytiin yks haavanhoitokurssi. Siellä se kurssin vetäjä sano että jos se haavan pohja ei oo puhdas, ei haava pääse koskaan paranemaan.

Niin se menee elämässäki. Jos aina vaan hautaa kaiken pahan olon, kivun ja tuskan. Jättää ne käsittelemättä. Ei ne haavat koskaan pääse paranemaan, vaan se tulehdus jyllää siellä koko ajan. Vasta ko ne on käsitelly pois, ne voi unohtaa ja ne vanhat haavat pääsee paranemaan. Vasta sitte voi ottaa vastaan jotain uutta. Vasta sen jälkeen voi alkaa nauttia niistä elämän pienistä iloista. Vasta sitte voi aistia ja nähdä sitä todellista rakkautta ympärillään, ottaa vastaan sen sellasena  ko se sulle halutaan antaa. Ilman että tarvii koko ajan ajatella et mitähän tuo oikeesti ajattelee, sanoo vaan noin koska niin ruukataan sanoa. Tai niin mä usein ajattelin. Kuljin anteeksi pyydellen. Pyysin asioita anteeksi mitä en ollu koskaan tehny. Pyysin anteeksi omaa olemassaoloani. En voinu uskoa että kukaan vois mua oikeesti rakastaa, Koko ajan mietin, mitä tuo oikeesti tarkottaa jos se sanoo näin tai noin.

Niin kliseeltä ko se kuullostaaki että kaikella on tarkotus. Niin se vaan on. Vaikka se on välillä suunnattoman vaikeeta kestää. Välillä haluais lyödä hanskat tiskiin ja antaa kaiken olla. Mutta ko jaksaa taistella ittensä ylös sieltä suosta. Niille asioille löytyy kyllä perustelu, tavalla tai toisella. Miksi juuri sun on pitäny kestää ne kaikki. Paistaa se päivä sinne alhaisimpaan risukasaanki, kun vaan jaksaa odottaa. Mä ainaki haluan uskoa siihen, koska tiedän et pikkuhiljaa se alkaa pilkottaa tänneki.

Menipäs syvälliseksi.

Pidetään huolta toisistamme. Muistetaan sanoa rakkaille miten rakkaita ne on. Mennen tullen ja palatessa. Sitä ei koskaan tuu sanottua eikä sitä voi sanoa liiaksi.

Olette rakkaita <3