Mulla on nyt viime päivinä ollu semmonen jotensaki haikea fiilis. En tiä miks. Jotenki on vaan semmonen fiilis et on pitäny taas ittiään muistuttaa siitä miten tärkiää on rakkaille kertoa miten tärkeitä ja rakkaita ne oikeesti onkaa.

Kuten tänään laitoin viestiä tärkeälle ystävälleni, et kukaan ei voi lukea toisen ajatuksia.

Oon ite kantapään kautta oppinu sen et millonkan et tiä koska on se viiminen kerta. Miks sitä ei vois toiselle sanoa et on tosi tärkeä ja arvokas. Miks sitä pitäs aina lingata eteenpäin tai pitää vaan mielessä.

Oon tästä saanu kuulla erinäiset kerrat et pitääkö sitä lässyttää aina. Ei oo tapana lässyttää tämmösis asiois. Jos sanon jollekulle siitä et on mulle tärkeä ja rakas, tarkotan sitä. Joka ikistä sanaa mitä sanon.

Tää "runo"mikälie on pyöriny mun mielessä pari päivää jo... En tiedä tän kirjottajaa. Mutta tää kiteyttää taas täydellisesti mun viime päivien ajatukset.

"Jos tietäisit kaikki ne polut, jotka olen joutunut kulkemaan. Jättäisit monet sanat sanomatta.

Pue kenkäni jalkoihisi, kävele ne kadut, jotka minä olen kulkenut.

Käsittele menetys ihmisistä, jotka olen menettänyt.

Kestä kaikki tunteet ja tapahtumat mitä olen tuntenut.

Kompastu jokaiseen kiveen, johon törmäsin, nouse aina uudestaan ylös ja kulje täsmälleen sama elämä kuten minä tein.

Vasta sitten pystyt ymmärtämään miltä minusta tuntuu."

Sitä ei vaan haluis luopua enää kenestäkään läheisestä tai rakkaasta. Varsinkaan ko on menettäny jo liiaksiki...

Ehkä se on vaan tämä vko... Tai en tiä, miks nyt on tämmösillä fiiliksin. Nyt vaan tuntuu tältä.

Tuleva vkonloppu on mulle äärettömän raskas..

Josko se tästä taas...