Siinäpä kysymys mitä oon nyt miettiny jo jonku aikaa.

Kuten tiätte oon taas kyntäny aikalailla pohjamutia..

Oon tässä nyt jo jonku aikaa miettiny et mikä ihme siin on et vaikka joka ilta päätän et tänään meen hyvissä ajoin nukkumaan. Aamusella herään pirteänä ja teen sitä ja tätä ja tuota. Taas toteen et ok, kello on taas yks, kaks... Puol kolme. Ja mä en nuku.

Oon vuosien varrella todennu et mun on turha alkaa repiä ressiä siitä et en nuku. Se johtaa vaan siihen etten nuku sitä vähääkää. Muutamina iltoina oon menny nukkumaan puolen yön aikaan. Vaan herätäkseni taas ihan viimeistään yhen ja kolmen välillä tikkana pystyssä et okei, johan tuliki nukuttua.

Oon yrittäny miettiä et mikä mut pitää hereillä?

Tulin siihen tulokseen et tein sen virheen niitten hyvänmielen korttien kans et oon pläränny niitä... Lueskellu, ajatellu... Tekemättä muistiinpanoja. Toisaalta, tässä on muutonki alkanu nousta taas vanhoja asioita mieleen mitkä mieli on sulkenu pois. Sen takia oon suunnitellu sen päiväkirjan pitämisen alottamista uudelleen. Toisaalta... Siihen liittyy niitäki muistoja...

Tässä kohtaa kerrottakoon että nyt mennään syvälle, nyt sattuu. Mun on vaan pakko saada se purettua pois. Jos tuntuu ettet halua lukea pitemmälle, ole vapaa.

Mulle kirjottaminen on aina ollu se keino purkaa asioita. Koska mulle ei suotu koskaan sitä et mä saisin puhua miltä musta tuntuu. Kaikki koulukiusaamisesta - ystävien kuolemaan.... Kaikki piti pitää sisällä. Aina sain kuulla et älä valita, miks sä jauhat tuommosesta. Sä oot käsittäny väärin, ei mitään oo tapahtunu. Ei kukaan oo mitää tuommosta sanonu, tai jos onki sanonu niin ei oo ainakaan tarkottanu. Ja tätä rataa.

Jossain kohtaa aloin kirjottaa päiväkirjoihin niitä asioita. Sydän verellä vuodatin niitä asioita päiväkirjoihin. Mulle päiväkirja on aina ollu niin tavallaan pyhä, mitä kukaan ei lue jos sä et halua. On eri asia jos haluut jakaa sieltä jotain. Mulle ei suotu sitäkää. Erinäisiä kertoja kävi niin että sain kuulla kotona asioista mistä olin purkanu vaan sinne päiväkirjaan. Äiti oli kaivanu mun päiväkirjat ja lukenu ne. Jossain kohtaa se johti siihen et mä en enää uskaltanu purkaa niit ajatuksiani päiväkirjaan. Se ei enää ollukkaa se luottamuksellinen.

Luin jostain tarinaa naisesta jonka äidillä on narsistinen persoonallisuushäiriö. En tiä onko diagnosoitu... Tekstit mitä tää nuori nainen kirjotti, kuullosti pelottavan tutullta. Paljo oon saanu kuulla siitä miten ite kuvittelen omasta äidistäni asioita, eihän sillä oo koskaan diagnosoitu mitään persoonallisuushäiriötä. Äiti ei millonkaa menis mihinkään tutkituttamaan moista, sehän ois leima ohtaan et sä oot hullu. Anyway. Kuten kerroin löysin itteni monta kertaa tän nuoren naisen tarinasta. Se on jotenki suunnattoman pelottavaa ja kuitenki samaan aikaan helpottavaa. On joku joka tietää miltä musta tuntuu! EI tulis vaan taas sitä et sä vaan kuvittelet... Tai toinen mitä oon saanu kuulla.. Narsismista on tehty niin muotijuttu. Joo, oon samaa mieltä. Tässä kohtaa kuitenki mietin sitä mitä sillon siin Narsistin kohtaaminen - luennolla terapeutti Janne Viljamaa sano, jokainen ihminen on narsisti. Joillaki se on vaan kehittyny persoonallisuushäiriöksi. Menny niin yli. Se ei oo enää sitä tervettä.

Tää nainen kerto siin jossain tekstissään et hän ei voi sanoa äitiään äidiksi. Koska hän ei koe niin. Hänestä kyseessä on vaan nainen, joka synnytti hänet.

Tässä kohtaa tullaan siihen kysymykseen voinko?

Voinko mä sanoa omaa äitiäni äidiksi? Ihmiseksi joka mut kasvatti?

En.

Mun ajatuksissa äiti on se joka ottaa sut avosylin vastaan. Lohduttaa ja pitää sylissä. Tai yleensäki perhe. Sä saat oman perheen aikana tuntea olevas rakastettu, hyväksytty.

Mä en oo saanu sitä koskaan tuntea lapsuudenkodissani. Tai oman perheeni kans. Tai et mä voisin millonkaan allekirjottaa tuota ajatusta oman äitini kohalla. Tykkään seurata perheitä esim puistossa. Miten turvallista niillä lapsilla on leikkiä siinä. Ne tietää et vanhemmat on siinä lähellä. Aina tukemassa ja valmiina lohduttamaan ja ottamaan syliin.

Äidin tai yleisestiki vanhempien tehtävä on kasvattaa ja tukea. Mä en tiedä mitä se on. Mut on vaan kerta toisensa jälkeen pyritty survomaan johki muottiin. Opetettu pitämään kulissit pystyssä, ettei kukaan vaan kuvittele että meijän pyhässä perheessä ois joku asia huonosti. Kaikki aina puhu miten teillä on niin rakastava ilmapiiri.

En muista et koskaan oisin saanu tuoda ystäviäni meille kylään, saati yöksi. Siinähän ois ollu riski et joku ois nähny tai kuullu jotain ylimäärästä. Mitä ei ulkopuolisille saa näyttää.

Niitä vähiä mitä sain kovin kauaa pitää. Edelleen ootan sitä miksi kaikki on pitäny tapahtua.
Sanotaan että mitään ei tapahdu sattumalta. Miksi mä oon joutunu menettämään niin monta ystävää?

Eilen kattelin facebookissa yhen tuttavan kuvaa. Miten paljon se muistuttaa edesmennyttä veljeään. Joka on yks niistä mun rankimmista menetyksistä. Väistämättä mietin miltä veljensä näyttäis nyt? Missä se menis? Hän ei koskaan saanu mahollisuutta kasvaa aikuseksi. Hänen tehtävänsä ja elämänsä jäi liianki lyhyeksi.

Joka kerta ko mun läheisiä tai rakkaita kuoli. En saanu surra. Vaan mun piti olla muitten tukena. Enhän mä ollu menettäny mitää! Ei mun suru ollu oikeutettua. Niitten kenen lapsi kuoli, niitten perheillä oli oikeus surra. Ne oli ne jotka oli menettäneet jotain, en mä..

Mä aina odotin et millon isä tai joku mun sisaruksista asettuu mun puolelle, mun tueksi. Turha toivo, ei koskaan. Aina äiti vaan oli oikeassa joka asiassa. Se ko kirjotin joitain päiviä sitte et oon joukossa yksin. Juontaa juurensa lapsuudesta. Oon aina ollu joukossa yksin. Koskaan ei ketään kiinnostanu todellisuudessa mitä mulle kuuluu. Mun piti repiä jostain aina voimia auttaa ja tukea muita.

Aina muistan ne tilanteet ko äiti. En oikeesti tiedä mitä sanaa käyttäsin. Äiti ei todellakaan oo oikea sana. Ihan sama ko ei isä. Mun siskot tai veli oo ansainnu nuita nimityksiä. Mulla on nyt olemassa suunnattoman rakas ystävä, joka on mulle ko isosisko. Sisko jonka seurassa saan olla oma ihteni. Mun ei tarvii esittää mitään muuta. Niinko mun biologinen perhe odotti multa. Odottaa edelleen. Sen takia on helpompi olla erossa niistä. Vaikka se samanaikasesti sattuu.

Muistan aina sen miten joka kerta oletin että nyt. Oisko nyt mun vuoro saada omalta perheeltä hyväksyntää.

Ei.

Kerta toisensa jälkeen sain vaan kuulla miten mä en koskaan osaa mitään, miten musta ei koskaan tuu mitään. Mun ammatinvalintahaaveet oli aina vääriä. Ei susta oo siihen. Mun unelmat omasta perheestä... Ei, ei kukaa vois sua koskaa oikeesti rakastaa. Et sä oo ansainnu perhettä.

Lukuisat kerrat oon saanu kuulla et sulla ei oo ko yhet vanhemmat. Sun pitää kunnioittaa vanhempias.

Mä ymmärrän sen et mulla on vaan yhet vanhemmat. Oon vaan elämän aikana oppinu et se kunnioitus täytyy ansaita. Sen takia on helpompaa elää ilman niitä, jotka ei tuu mua koskaan hyväksymään. Mä oon elämäni ajan pyytäny anteeksi omalta perheeltäni et mä oon olemas. Vetäny roolia et mulla on kaikki hemmetin hyvin. Vaikka sen maskin takana vuodan solkenaan verta. Joka kerta ko oon tavannu sisaruksiani tai vanhempiani. Pienenki hetken jälkeen on tuntunu niinko oisin juossu monta maratonia putkeen.

Oon monet kerrat miettiny sitä et ok, oon ansainnu kaiken mitä mulle on tapahtunu tai tehty.

Tässä tänä aamuna totesin et ei. Se ei oo mun ajatus. Vaan sitä on mulle jauhettu aina. Aina oon saanu omilta vanhemmiltani ja sisaruksiltani kuulla et mä en ansaitse mitään muuta. Mun pitää vaan ottaa vastaan mitä annetaan. Olla tyytyväinen siihen. Olla tyytyväinen että ees joltain on saanu huomiota tai hyväksyntää.

Jos oon erehtyny kritisoimaan jotain. Kysymään et miksi? On aina ollu vastaus valmiina, sä vaan kuvittelet. Ei tuommosta oo koskaan tapahtunu.

Mulle on aina opetettu nimenomaan se et mä en saa kenellekkään sanoa miltä musta oikeesti tuntuu. Vaan kysymykseen mitä sulle kuuluu? Ei siihen oo ko yks ainoa vastaus. Hyvää, kiitos.

Niin siihen on opetettu vastaamaan. Ettei vaan kulissit kaadu. Millään muulla ei oo mitään väliä kunhan kukaan ei saa tietää mikä tulehtunu märkivä paise sielä niin rakkauden täyteisen perheen keskellä on.

Ehkä mä joskus saan selville sen miksi?

Tai mikä tällä kaikella on tarkotuksena?

Oon lisäksi miettiny paljon sitä voisinko joskus olla jollekulle äiti? Henkilö josta vois sanoa et on äiti?

Mä näin viime keväänä jossain mielenkiintosen taulun, jota ei ollu varaa ostaa. Siin oli vaan niin osuva teksti jota oon yrittäny pitää mielessä.

teksti.jpg

Tässä vois olla yks tatuoinnin aihe.

Tuolta keskeltä ei mitään kotoisin olleena oon aina saanu tietynlaisen rauhan veden äärellä. Jotenki kuitenki järvi on mulle aina ollu niin pieni. Jotenki en saa sitä tunnetta ja helpotusta. Toisin ko meren äärellä.

Merelle voi antaa murheensa vietäväksi. Se ei tuo niitä takas.
Järvellä on se vastaranta liian lähellä, vaikka sitä ei välttämättä näy.
Meri tuntuu niin loputtomalta ja massiiviselta. Siitä sitä vastarantaa ei näy. Merellä on niin kunnioitettava ja suunnaton voima. Siitä saan sen mielettömän rauhan.

Meri ei tuo koskaan niitä huolia ja murheita takas. Se huuhtoo ne kaikki. Merelle voit antaa myös ne positiiviset ajatukset ja tunteet.

Maanantaina oli tosi kova myrsky. Kuulema se oli tän jenkeissä riehuneen hurrikaanin jäänteitä. Me käytiin rannalla sillon. Vaikka meri pauhas mielettömine vaahtopäineen. Siin oli jotain niin terapeuttista ja rauhottavaa.

Tässä kuvassa meri näyttää todella rauhalliselta. Se ei ollu sitä. Se kuvasti mun tuntemuksia todella hyvin. Sitä vellovaa tunneta mille ei oo sanoja...

meri.jpg

Kiitos rakkaat <3