Ainakaan ilman et mut on niin tainnutettu joko rauhottavilla tai nukutettu tai miten tahansa tyyli vapaa kunhan taju on pois... 

Eilen nimittäin menin aamusella käymään terveystalolla ortopedin vastaanotolla. Päivä alko niin päin persettä. Yöllä olin nukkunu kaikki puoltoista tuntia! Mulla löi kivun koko ajan niin yli et tuntu et joko oksennan tai sit pyörryn siihen paikkaan. Olo vaan paheni koko ajan. Turhauduin lääkärin sanomisista miten en ollu riittävästi kertonut perjantaina puhelimessa miten paha tilanne on.

Öö. Jos sanoin pe puhelimessa että tuntuu niinko koko kättä revittäs irti aina kaulasta asti! Eikö se oo riittävän kuvaavaa kertomaan mikä käden tilanne todella on? Kipu lyö niin yli et puristan pöydän reunaa ja puren hammasta etten huuda. Vesi valuu silmistä enkä tiedä mitä tehä. Oon tuntia aiemmin ottanu lääkkeet... Ihan yhtä tyhjän kans. 

Sain kiireisen lähetteen keskussairaalaan et aloitetaan kipulääkitystä muuttaa ja aletaan tutkia et mikä tuossa olkapäässä on. Samalla lääkäri alkaa sanoa et joudun jäämään osastolle. Ilmotan siltä istumalta et en oo jäämässä. Voin ravata ko Sipi ripillä keskussairaalas mut en oo jäämäs!

Lääkäri kattoo ihmeissään et no mikäs siinä nyt on. Sanon et se on mun TYÖPAIKKA! 

Lähen lääkäriltä itkien kohti autoa. Tuntuu et mua ei kuunneltu... Turhauttavaa. Tällä kertaa sain sanottua asiat mitä olin halunnu sanoa. Silti jäi tunne et mun sanomisilla ei oo mitään painoarvoa. Siinähän länkytät leukojas. 

Noh... Kasasin itseäni autossa... Ja lähin ajamaan keskussairaalaan. 

Menin päivystykseen, annoin sihteerille paperit ja pamautin heti ensimmäisenä et oo jäämäs osastolle. Sihteeri katto vähä et öö. Ok. Saat nyt kuiten tän rannekkeen. Mee aulaan oottamaan niin hoitaja tai lääkäri kuhtuu sut sisään

Oottelen hetkisen ko jo kutsutaan sisään. Mulla on jo niin tuskanhiki päällä kivun takia etten saa takkia pois koska se on takertunu ihoon kiinni. Päivystävä kirurgi auttaa takkia multa... Joka tottakai tarkottaa sitä että vasen käsi taipuu sen millin - kaks taaksepäin. Soppa on valamis!

Silmissä alkaa mustenemaan ja tuntuu että oksennus on ihan just tulossa. Saan istuttua alas ja painan pään alaspäin. Kipu lyö niin yli!

Lääkäri oottaa hetken ennenko pyytää nousta seisomaan ja nostaa kättä  Saan sanottua et se ei liiku! Lääkäri saa tutkittua käden. Ja saan tiedon että aloitetaan tutkimukset. Ensimmäisten joukossa magneetti kuva. Ja mulla on niin järkyttävä ahtaanpaikan ja suljetun paikan kammo.

Se on han järkyttävää!!!

Lääkäri käskee mun mennä. Käytävään oottamaan et hoitaja tuo mulle särkylääkettä. Viestittelen ystävän kans. Onneks on mulle tuttu hoitaja joka tuo lääkkeet. Siin puhutaan asiasta ja asian vierestä. Saan täytettyä magneettikaavakkeen ja hoitaja kysyy et haluunko käydä syömäs jotai. Kysyn lupaa käydä kotona. Vähä vaihtaa vaatetta ennenko tulee kylmä. Koska vaatteet on ihan hikiset ja nihkeet. Hoitaja kysyy viel lääkäriltä luvan et koska magneetti tutkimukseen on reilu tunti aikaa. Saan luvan käydä kotona.

Kotiin päästyä soitan pian äärettömän ihanalle työterveys hoitajalle. Joka on muutonki tässä auttanut näitten painajaisten ja muitten kans. Enkeli ilman siipiä ❤️ tai sit ne on vaan jossain jemmassa. Saan purettua pahinta paniikkia ja harmitusta ja ahdistusta saamastani kohtelusta. 

Saan vaihdettua vaatteita ja lähen ajamaan takas... Mietin viel hetkisen et ajanko päivystyksen kautta ja pyydän jotai rauhottavaa tai jotai... En. Ystävältä tulee viesti et sä selvisit siitä! 

Sairaalassa annettu lääke alkaa vaikuttaa. On vähä töttöröö olo. Odottelen odotushuoneessa ja tuijotan kelloa. Ihana rakas serkkuni soittaa viel tsemppipuhelun ❤️ tuli tarpeeseen  Muutama minuutti jauhettiin paskaa. Se oli se mitä tarviin siihen tilanteeseen. 

Sit mennään... 

Mulla on pätkä pois... En tiä miten oon kävely sinne. Ja mitä oon sen hoitajan kans puhunu. Tiedossa oli et hieman tavallista pidempi tutkimus. 

Koko ajan pidän silmät kiinni ja koko ajan ootan vaan et loppus radiosta se höpötys ja tulis vaan musiikkia. Ihan mitä vaan ko vaan tulis joku hyvä biisi. 

Oikeella kädellä jouduin koko ajan pitämään vasemman käden muutamasta sormesta kiinni ettei tuo kipeä käsi pääse tekemään mitään yhtäkkistä hallitsematonta liikettä koska kipu on niin paha. Lisäksi mulla on oikeessa kädessä se pallo, mistä oli lupa painaa jos tulee paniikki. 

Koko ajan mietin et tää biisi viel. Sit on tullu jo... Monesko biisi tuo olikaa, kauan se kestikää... Soiko tuo biisi loppuun asti vai keskeytettiinkö se aiemmin  Jos tän biisin kestän viel  Sit puristan sitä palloa ja sanon et ahdistaa liikaa. Mitä jos mua alkaaki oksettaa enempi enkä ehi painaa nappia. Tai jos ehdin painaa nappia niin ehtiikö ne ottaa mut pois sielt putkesta!? Mitä jos mä oksennan yhtäkkiä ja lyön pään tohon . Oliko tuo monesko kerta tuo kauhea ääni, monesti ko tuo jyskytys on kuulunu. Jos painan tätä palloa, voiko ne säätää volyymia radiosta kovemmalle et se peittäis tuon jyskytyksen? Miks mä sanoin et mä pärjään ilman sitä rauhottavaa... Jos tää biisi viel. Mitä nyt tapahtu? Miks taas nostettiin ylemmäs? Multa loppuu kohta tila. Ne ei voi enää nostaa ylemmäs. Laskiko ne alemmaksi? Minkä äänen jälkeen ne nosti tätä ylemmäs. Monesko kerta tuo oli?... Nyt loppuu oikeesti happi  Nyt on päästävä pois. En kestä enää. Aivan pakko päästä täältä putkesta pois Mä en saa henkee!!!

Puristin pallo kiva. Kuuluu samanlainen piippaus ko hoitajan soittokellosta. Muut äänet pysähtyy siihen paikkaan. Manaan ittiäni et mä luovutin kesken!!! Nyt mä joudun kestää sen kaiken uudelleen. Miks kukaan ei puhu mulle mitää? Onko ne jättäny mut yksin?!

Hyvin meni, tutkimus on ohi, tullaan ottaa sut pois. - kuuluu hoitajan ääni kuulokkeisiin. Saan kuiskattua hiljaa kiitos ennenko tulee itku ja tulee paniikki. Mut vedetään pois sielt putkesta. Tärisen kauttaaltaan! Se pallo tippuu mun kädestä ja se houtaja joutuu nostaa sen lattialta eikä se oo ees vihanen vaan seisoo siin mun vieressä ja silittelee mun käsivartta. Toinen hoitaja seisoo toisella puolen ja silittää mun kättä ja sanoo ystävällisesti et kaikki meni hyvin  Tutkimus on ohi. Toinen hoitaja käskee vaan hengitellä rauhassa ja riisuu samalla kuulokkeet multa ja kysyy kummalle puolelle mun on helpompi nousta. Sanon et oikeen kyljen puolelle. Koska tuo vasen käsi on niin kipee ja sitä pitää varoa ettei se retkahda. Hoitaja siirtyy oikeelle puolelle ja tulee auttamaan samalla ko toinen hoitaja kerää kuulokkeet ja sen pallon letkuineen päivineen ja tyynyt ym. Toinen silittelee mun olkapäätä ja sanoo et oot sä sitkeä muija et tuolla ahtaanpaikan kammolla sä taistelit koko 40 min ilman et painoit hälytysnappia. Hän on niin ylpeä susta! ❤️

Mä en kykene olemaan ylpeä itestäni. Mä vaan vapisen kauttaaltaan. Hoitaja pysyttelee vieressä ja kehottaa hengittämään rauhassa. Samalla ottaa mua kyynärpäästä kiinni et sit ko tuntuu et jalat kantaa, voidaan lähtä kävelemään tuohon pikku huoneeseen missä sun tavarat on. Ihan rauhassa. Ei mitään hätää. Jotenkuten saan itteni kasattua ja nousen seisomaan hoitajan tukemana. Nautin täysin siemauksin siitä et lattia tuntuu viileältä paljaissa varpaissa. Se tuntuu ihanan rauhottavalta. Hoitaja vie mut siihen pikku kopperoon. Kysyy haluanko vettä. Saan sanottua et mulla on vesipullo siin mukana. Hän auttaa mut istumaan ja samalla selittää et on menossa auttamaan seuraavan potilaan tutkimus laitteeseen. Ei mitään kiirettä, rauhassa istu ja hengittele ja ota vettä. He on ihan tuossa lähellä. Hän jättää oven raolleen niin pääsen helposti pois jos tulee tarvis.

Hörpin vesipullosta vettä. Joka tuntuu liian ahdistavalta. Se puristava tunne. Jos mä oonki sittekki viel siin putkessa. 

Saan hörpittyä vettä. Henki alkaa kulkea ja syke tasaantua. Pikkuhiljaa alkaa vapina helpottaa. Istun ja nautin kylmästä seinästä paljaita hartioita vasten. Mulla on spagettiolkain toppi ja farkut jotka oli päällä koko kuvauksen ajan.

Viimein tulee tunne et saan henkeä. Ja mulla on tilaa. Pakko kuitenki kattoa siihen isompaan tilaan et onhan siin viel joku, etten jääny yksin. Samat ihanat ystävälliset hoitajat on siin lähellä. Kysyn josko toinen vois tulla auttamaan laittaa rintsikat kiinni. Koska en pysty niitä ite laittamaan ko ei tuo käsi käänny. Toinen hoitajista tulee heti auttamaan. Toinen kysyy että pystytkö ite menemään takas päivystykseen vai pyydetäänkö joku saattamaan? Saan sanottua että uskoisin et pääsen ko tää olo vaan vähä helpottaa.

Istun vielä hetkiseksi. Koska jalat tuntuu heikoilta. Mua pukemaan auttanut hoitaja viel kysyy et selviinkö itekseni päivystykseen? Sanon et kyllä mä selviin. Meen pihan kautta niin saan raitista ilmaa.

Saan takin päälle ja viel kengät jalkaan. Hieman on viel hutera olo. Kuulen et magneetti laite alkaa taas paukuttaa. Siin kohtaa on pakko kerätä kaikki pienetkin voimanrippeet ja on päästävä ulos!

Kiitän hoitajia jotka viel varmistaa et pärjäänkö varmasti. Sanon pärjääväni ja tassuttelen kohti portaita. En kykene mennä hissillä!!

Ulkona pysähdyn nauttimaan tuulesta. Joka ihanasti kipristelee paljaita varpaita suht avonaisissa turvakengissä. Ja tuntuu niin vapauttavalta ko kylmä tuuli puhaltaa kaulalle ja rintakehälle. Seisahdun hetkiseksi nauttimaan avarasta tilasta, tuulesta, raittiista ilmasta ja siitä että mä selvisin!

Korvissa hoitajan sanat .. Oot sä sitkeä muija!

Täytyy sanoa että siin oli kaks hoitajaa jotka tekevät työtään sydämellä! 

Kohtaavat ihmisen ihmisenä, yksilönä. Kaikkine pelkoineen ja ahdistuksineen. 

Jatkan matkaa päivystykseen. 

Ilmotan sihteerille et oon tullu. Täytän vesipullon ja meen oottamaan vuoroani. 

Parin tunnin päästä lääkäri kutsuu mut sisään. Saan kuulla et kaularangassa ei oo prolapsia tai muutakaan näkyvää hermopinnettä. 

Saan reseptin ja saan luvan lähtä kotiin. 

Nyt... Mun pitäs nukkua. En kykene! 

Heti ko laitan silmät kiinni, oon taas siel ahdistavassa putkessa. En saa henkeä enkä pääse sielt pois. 

En tiä kauanko oon nyt tätä kirjottanu. Just nyt klo on 3.30.

Laitan puhelimen pois ja koitan saada nukahettua.. Yritän asettua semmosen asentoon mikä ei oo lähelläkään se asento mitä siel laitteessa. 

Hyvää yötä

Ja kiitos ❤️